Nyt kun joukkueen yhteinen taival on virallisesti päätetty
29.10.2014. Haluan palata vielä kertaalleen tämän blogin pariin.
Oikeastaan viimeisen viikon aikana on alkanut tajuamaan
kuinka hienoa joukkuetta on saanut valmentaa. Ja kyllä se sitten aika kovaa
iski tänään kun tajusi että se on sitten siinä. Paljon jäi varmasti sanomatta…
vaikka paljon näiden vuosien varrella myös sanottiin. Ja jos tähän jotain
laulua haluaisi lainata, niin se sitten olisi S.E.H.V:n kappaleesta marssi ” Eikä kaduta ne pahat teot,
joita sulle tein niinä öinä, kun toisiamme revittiin. Eikä kaduta ne ilkeät
sanat, joita me sanottiin, vaan kaduttaa se kaikki hei, mikä sanomatta
jätettiin.” Eli paljon
hyvää jäi sanomatta.
Tässä on vuosien varrella ollut aika tiivistä toimintaa
joukkueen kanssa, eikä mitään pitkiä huileja olla pidetty. Ja kyllä joukkueen
toiminnassa oli hetkittäin aivan samoja piirteitä kuin pitkissä suhteissa
yleensäkin. On ihan turhaa kiistää, etteikö välillä olisi läikkynyt yli puolin
ja toisin. Eli kyllä niitä hetkiä oli milloin valmentajana ”vihasi” joukkuetta
ja olisi hakenut vaikka Tapailakodista uudet pelaajat tilalle (Tapailakoti on
vanhainkoti Turengissa), mutta kuitenkin seuraavana päivänä taas ”rakasti” joukkuetta eikä olisi
vaihtanut sitä mistään hinnasta. Ja samoja tunteita oli varmaan pelaajillakin
valmennusta kohtaan. Se mikä joukkuetta kuitenkin vei eteenpäin näinä aikoina,
oli se toisistaan välittäminen. Ja totuuden nimissä nuo konfliktit joita matkan
varrelle sattui, yhdisti joukkuetta entisestään. Ja joka kerta tultiin
vahvempina takaisin. Tosin kyllä noita konflikteja varmaan on muissakin
joukkueissa ollut, enkä itse ainakaan usko sellaiseen lintukoto puheeseen että
kaikilla olisi aina kivaa. Mutta se tapa, miten joukkueessa nuo tilanteet
käsiteltiin, olivat itsellekin aika kasvattavia hetkiä.
Se mikä tässä jengissä oli hienoa, niin koko ajan pelattiin
avoimin kortein ja kaikki saivat olla juuri sellaisia kuin ovat, eli mitään
roolia ei kenenkään tarvinnut vetää. Eikä tarvinnut pelätä jos toi omat
mielipiteensä ilmi.
Tähän pystyisi kirjoittamaan pitkän listan niistä hienoista
hetkistä, joita joukkueen kanssa on koettu. Niitä nyt tuskin on tarpeellista
alkaa kirjoittelemaan. Paljon on hyviä muistoja hienoista ja tärkeistä ihmisistä, joiden
kanssa on saanut toimia.
Valmentajana tietysti toivoo, että on pystynyt auttamaan
pelaajiaan eteenpäin, niin jalkapallon, kuin normaalielämänkin haasteissa. Se
miten itse olen valmentajana kehittynyt, jääköön muiden arvioitavaksi, mutta se
nyt on ainakin varmaa että ihmisenä on kasvua tullut paljon tämän joukkueen
mukana.
Nyt jokaisella meistä on edessä aivan uudenlaiset haasteet,
tarttukaa niihin mahdollisuuksiin rohkeasti. Ei kannata jättää kortteja
katsomatta.
Oikeastaan eilen tuli koettua ehkä valmentajauran hienoin
hetki, siinä seuran päättäjäisten jälkeen, kun vielä kokoonnuttiin koko
porukalla nippuun. Kiitos pelaajille, Juhalle ja Tuijalle... pitäkää huolta
itsestänne ja toisistanne.
”Tähän päättyy paljon
hyvää, paljon kaunista”
Nähdään viimeistään ensi kesänä porukalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti